9/10.11.2010 Lunta tupaan ja lähdevettä napaan

Eilisaamuna sai pitkästä aikaa herätä valkoiseen maahan. Tosin ko. illan/yön lumipyryn jälkeen oli lämpömittari heilahtanut ikävästi plussan puolelle ja ulkona vastassa olikin vaihteeksi märkä loskakeli. Hukkaan meni parin päivän kestäneiden pakkasten kunniaksi tehty fillarin pesu taas

Kuitenkin, edellispäivänä tehtyjen suunnitelmien mukaan oli vuorossa Sattulan kylässä sijaitsevan Kiehuvalähteen etsintä. Pikainen vilkaisu kotosalla Kansalaisen karttapaikasta, jonka yritin syövyttää muistiin ja sen turvin lähdin matkaan. Gepsit sun muut turhan tarkat menetelmät on vaan ylimääräistä hifistelyä Paikan lähelle piti kartan, sekä myös Geokätköilijöiden kohdekuvauksen mukaan viedä helppokulkuinen traktoriura, jonka päästä erkanee polku suoraan mestalle. Tuosta helppokulkuisesta nyt voisin olla montaa mieltä (fillarin kanssa jopa “helppokulkuinen” traktoriura+senttikaupalla lunta=ärräpäiden luettelua.)

Koskapa edellisyönä todellakin oli lunta tullut, eipä ollut polusta harmainta hajuakaan, joten aikamoisella hakuammunnalla lähdin vaeltelemaan metsän kätköihin. Onneksi sentään tuon havaittavan traktoriuran päässä seisoi jokin vanha, ilmeisesti käytöstäpoistettu ladonrohjake, jonka muistin kartasta ja joka toimi siten kiintopisteenä.

Matkani varrella törmäsin suunnilleen tuon pienen ladon kokoiseen siirtolohkareeseen, joka oli haljennut puolesta välistä, toinen puoli moneen osaan ja toinen säilynyt ehjänä. Pienenä kuriositeettina tuosta halkeamiskohdasta kasvoi aikuinen koivu. Lienee kuitenkin alkanut kasvunsa tuon kiven halkeamisen jälkeen Valitettavasti kuvatukset tuosta möhköstä meni hämärässä metsässä hiukan ketulleen kun en jaksanut kaivaa jalustaa esiin vielä tässä vaiheessa.

Hetken tuota kivenjärkälettä ihmettelin jonka jälkeen jatkoin neulan etsimistä heinäsuovasta. Hiukan reilu tunti meni yhteensä tuohon samoiluun, kunnes törmäsin kuivuneeseen ojanuomaan, jonka muistin kartalta. Sitä sitten seurailemalla päädyin kohtaan, jossa jo vesi solisikin. Ei ollut enää kummoinen temppu hiipiä puroa ylävirtaan, josta paljastuikin kristallinkirkas Kiehuvalähde.

Kiehuvalähde

Lähteen partaalle pystytin “tilapäisleirin” evästaukoa ja muutamaa kuvatusta varten. Kieltämättä muona maistuu erilaiselta metsän siimeksessä, korpin ronksottaessa puussa, kirkkaan lähdeveden solistessa vieressä. Kelpasi hyvin lähteen tarjoama jääkylmä anti palan painikkeeksi. Ainoa pieni miinus oli Parolannummelta kuuluvat taistelun äänet, joista ei täällä lähiseudulla tunnu pääsevän eroon millään.

Huomenna perjantaina pitää tehdä uusintaretki paikalle, tarkoituksena esitellä kyseisen paikka ELY-keskuksessa työskentelevälle kaverille kun sattuu olemaan lähistöllä Hakinharjulla työn puolesta. Samalla voisi napsia kuvatuksia pieleen menneestä siirtolohkareestakin. Päivitän sitten tätä kertomusta tarpeen mukaan.

Tällainen pidempi kertomus tällä kertaa. Ja nyt tulikin taas kiire, valoisa aika alkaa olla melkoisen vähissä (parisen tuntia enää ja aurinko on taas mennyt mailleen tuolla pilvien takana), joten täytyypä sännätä katsomaan, jos löytäisi jotain mielenkiintoista vielä jostain lähiseudulta.

16.6.2010 Toni goes Renko

18 Kilometrin polkemisen jälkeen olin vihdoin Rengon keskustassa. Sitä ennen oli pysähdytty Pyyttämön levähdysalueelle hetkeksi aikaa. Ensimmäinen ajatukseni Rengossa oli: “Onko täällä ollenkaan ihmisiä?” Keskellä kirkasta päivää ei ristin sielua tullut vastaan, kun poljin keskustan läpi Pyhän Jaakon kirkolle. Outo kylä.

Komia kirkkohan se oli, tosin ilmeisesti jotain remontintynkää siinä oli menoillaan, koska kellotapulin juuressa lepatti mustaa muovia, ja kirkon toiselle sivulle oli rakennettu väliaikaiset rännit mustasta, ilmeisesti, salaojaputkesta. Se hieman tiputti kohteen kuvauksellisuutta, mutta räpsinpä silti, en aikonut tulla myöhemmin enää uudestaan paikalle.

Vieressä oli myöskin kylän museo, Härkätien museo. Valitettavasti kesäkuussa mokoma on vain sunnuntaisin auki. Noh, eipä mua niin kauheasti kiinnosta kylläkään nuo museot, joten taidan jättää sunnuntaina polkematta uudestaan Renkoon pelkän museon takia. Eipä siellä sitten juuri muuta ollutkaan kuin kirkko ja tuo museo.

Sitten alkoi taas 18 kilometrin pikataipale. Kyltti Turun valtatien risteyksessä kiitti käynnistä. Ajattelin mielessäni, että jos siinä olisi vielä lukenut vaikkapa “Tervetuloa uudelleen!”, olisin varmasti kuollut nauruun. Renko on niin onneton kyläpahanen, ettei sitä voi suositella juuri kenellekään. Paluumatkalla jälleen pikapysähdys Pyyttämöllä eväillä ja taas matkaan. Renko tuli katsottua noin tunnissa ja koko matka kesti nelisen tuntia. Ei ole paljoa muuta mainittavaa tästä reissusta.

Muutama hassu kuvatus tuosta erittäin uneliaasta paikasta löytyy osoitteesta http://www.facebook.com/album.php?aid=2060397&id=1110903031&l=2bd89b349c.

Tylsyyksien tylsyydet

On taas ehtinyt kulua päivä toisensa jälkeen, ilman ettei ole mitään mainitsemisen arvoista oikein edes tapahtunut.

Viime viikonlopun lauantaina oli jälleen ukkosen mahdollisuutta, joten tulipa vietettyä päivällä pari tuntia tilannetta seuraillen Hämeen Linnan rinteessä, mutta saaliiksi jäi vain yksi elosalama ja muutama hassu mammatus. Kaipaamani “jytykama” osui tällä kertaa Länsirannikolle ja siitä muutamia kymmeniä kilometrejä sisämaahan ulottuvalle kaistalee- lle. Ei kauhea yllätys.

Sunnuntaina sitten ajattelin käväistä Katiskoskella katso- massa minkälaista maisemaa/luontoa  sieltä voi löytää. Pettymykseni oli kohtalainen kun huomasin, että tie päättyy johonkin mikä lie kaupungin omistamaan tilaan, joka luetaan yksityis- alueeksi (kylttikin löytyy).  Hienoa. Toisaalta, olisi sitä voinut heittää polkupyörän pientareelle ja alkaa rämpiä sitten tuon tilan ja pihapiirin ohitse hieman vähemmän yksityisalueelle jokivarteen, mutta hieman reilun kymmenen kilometrin putkeen polkeminen tuntui sen verran oudokseltaan paikoissa, että jätin väliin. Harmillisesti myös lähes koko muu jokivarsi oli muutenkin rakennettua, joten kauheasti siellä ei sitten päässyt mitään ihailemaan. Lienee sanomattakin selvää, että tällä kertaa jäi itse koskiosio näkemättä ja kuvaamatta. Ehkäpä sitten paremmalla ajalla, kun on riittäviä eväitä lähteä rämpimään sinne, minne jokamiehenoikeudet ulottuvat.

Rapakunnossa kotiin

Tänään oli pitkälti säänseurantapäivä, pahaksi onnekseni tänään pilvet eivät jaksaneet ponnistaa edes sateen asteelle, vaikka niin pirusti yrittivät. Iltakuuden aikoihin luovuin jo toivosta kun taivaskin näytti latistuvan sekalaiseksi mössöksi ja aloin sitten kuvaamaan kaikkea muuta mitä vastaan vielä voisi tulla.

Joitakin rehuja ehdin siinä sitten fotaamaan vielä kun olin kotimatkalla tutuilta Vuorentaan aukeilta. Satuin eksymään vielä Kahtoilammen rannoille tarkastamaan, missä vaiheessa siellä kasvukausi mahtoikaan olla. Kauhean erikoista ei löytynyt, mutta taas tuli pieniä huomiota itselleni. 1: Tämä säänseuranta (ja muukin kulkeminen) jalan on yhtä tuskaa. Jos ei vielä tänä kesänä, niin viimeistään ensi kesänä on pakko hankkia jokin motorisoitu kulkupeli, olkoon sitten vaikka päältäajettava ruohonleikkuri, mutta joka tapauksessa parhaimmillaan kymmeniä kilometrejä jaloin ei ihan aina jaksa. 2: Katso aina mihin laskeudut polvillesi kuvaamaan. Olin juurikin suolammen rannalla kuvaamassa jotain lillukanvartta ja kun nousin ylös, huomasin, että polveni oli sitten ruskea sekä märkä. Oli noloa kävellä takaisin ihmisten ilmoille housujen muistuttaessa mutakylpylän karttaa. Tai ehkä jokin hyvä polvenalunen tulisi myös kysymykseen…pitääpä improvisoida varustepakettiin.

Pieneksi lohduksi näin vielä idässä kurkottelevia gongestusmöykkyjä matkan varrella, joka hieman lohdutti mieltä. Ei paljoa, mutta kuitenkin.