9/10.11.2010 Lunta tupaan ja lähdevettä napaan

Eilisaamuna sai pitkästä aikaa herätä valkoiseen maahan. Tosin ko. illan/yön lumipyryn jälkeen oli lämpömittari heilahtanut ikävästi plussan puolelle ja ulkona vastassa olikin vaihteeksi märkä loskakeli. Hukkaan meni parin päivän kestäneiden pakkasten kunniaksi tehty fillarin pesu taas

Kuitenkin, edellispäivänä tehtyjen suunnitelmien mukaan oli vuorossa Sattulan kylässä sijaitsevan Kiehuvalähteen etsintä. Pikainen vilkaisu kotosalla Kansalaisen karttapaikasta, jonka yritin syövyttää muistiin ja sen turvin lähdin matkaan. Gepsit sun muut turhan tarkat menetelmät on vaan ylimääräistä hifistelyä Paikan lähelle piti kartan, sekä myös Geokätköilijöiden kohdekuvauksen mukaan viedä helppokulkuinen traktoriura, jonka päästä erkanee polku suoraan mestalle. Tuosta helppokulkuisesta nyt voisin olla montaa mieltä (fillarin kanssa jopa “helppokulkuinen” traktoriura+senttikaupalla lunta=ärräpäiden luettelua.)

Koskapa edellisyönä todellakin oli lunta tullut, eipä ollut polusta harmainta hajuakaan, joten aikamoisella hakuammunnalla lähdin vaeltelemaan metsän kätköihin. Onneksi sentään tuon havaittavan traktoriuran päässä seisoi jokin vanha, ilmeisesti käytöstäpoistettu ladonrohjake, jonka muistin kartasta ja joka toimi siten kiintopisteenä.

Matkani varrella törmäsin suunnilleen tuon pienen ladon kokoiseen siirtolohkareeseen, joka oli haljennut puolesta välistä, toinen puoli moneen osaan ja toinen säilynyt ehjänä. Pienenä kuriositeettina tuosta halkeamiskohdasta kasvoi aikuinen koivu. Lienee kuitenkin alkanut kasvunsa tuon kiven halkeamisen jälkeen Valitettavasti kuvatukset tuosta möhköstä meni hämärässä metsässä hiukan ketulleen kun en jaksanut kaivaa jalustaa esiin vielä tässä vaiheessa.

Hetken tuota kivenjärkälettä ihmettelin jonka jälkeen jatkoin neulan etsimistä heinäsuovasta. Hiukan reilu tunti meni yhteensä tuohon samoiluun, kunnes törmäsin kuivuneeseen ojanuomaan, jonka muistin kartalta. Sitä sitten seurailemalla päädyin kohtaan, jossa jo vesi solisikin. Ei ollut enää kummoinen temppu hiipiä puroa ylävirtaan, josta paljastuikin kristallinkirkas Kiehuvalähde.

Kiehuvalähde

Lähteen partaalle pystytin “tilapäisleirin” evästaukoa ja muutamaa kuvatusta varten. Kieltämättä muona maistuu erilaiselta metsän siimeksessä, korpin ronksottaessa puussa, kirkkaan lähdeveden solistessa vieressä. Kelpasi hyvin lähteen tarjoama jääkylmä anti palan painikkeeksi. Ainoa pieni miinus oli Parolannummelta kuuluvat taistelun äänet, joista ei täällä lähiseudulla tunnu pääsevän eroon millään.

Huomenna perjantaina pitää tehdä uusintaretki paikalle, tarkoituksena esitellä kyseisen paikka ELY-keskuksessa työskentelevälle kaverille kun sattuu olemaan lähistöllä Hakinharjulla työn puolesta. Samalla voisi napsia kuvatuksia pieleen menneestä siirtolohkareestakin. Päivitän sitten tätä kertomusta tarpeen mukaan.

Tällainen pidempi kertomus tällä kertaa. Ja nyt tulikin taas kiire, valoisa aika alkaa olla melkoisen vähissä (parisen tuntia enää ja aurinko on taas mennyt mailleen tuolla pilvien takana), joten täytyypä sännätä katsomaan, jos löytäisi jotain mielenkiintoista vielä jostain lähiseudulta.

Kärmeksen kevätpäivä

Nyt se on sitten vihdoin ja viimein ensimmäinen varma kevään merkki bongattu, nimittäin kyy liikenteessä. Tämä kaveri sattui vahingossa silmääni, kun olin Moreenin alueen metsissä tarpomassa. Hieman jo sulamaan ehtineen rinteen kivenkolosta hän siis kurkisteli kevätpäivää, joka ei kyllä ollut kovin kummoinen Tuli pieni paniikki kun kaivelin kameraa repusta, jotta ehtisin saada edes jonkin näköisen näpsyn otuksesta. Pari hätäistä ehdinkin saada, ennenkuin tämä tyyppi otti ja vetäytyi rullalle kivenkoloon sihisemään. Kai se on siis pakko uskoa, että se kevät on käsillä, kuulemani mukaan kärmesten ilmestyminen näkyville on ensimmäisiä varmoja merkkejä asiasta.

Tallensin myös tämän, omasta mielestäni, melko varhaisen havainnon Hatikan kevätseurantaan.  Saapas katsoa, mitä heidän keräämiään kevään merkkejä seuraavaksi ponnahtaa esiin.

Mustikkamättäät notkuu

Kaikilla sinisen marjan ystävillä pitää kiirettä, sillä mustikan satokausi on nyt etelä-Suomessa parhaimmillaan. Itsekin olen ollut useana päivänä iltahämäriin asti hankkimassa selkä- ja polvivaivoja mustikoita nyppiessä. Viime vuoteen verrattuna metsät suorastaan tursuavat mustikkaa. Tämä on huomattu myös torilla, sillä mustikan hinta on tipahtanut 4,5 euroon litralta. Nyt jos koskaan kannattaa alkaa täyttää pakastimia ja tehdä mehut ja hillot ja muut sörsselit mitä nyt sitten kukin mustikasta tekeekään, sillä marjat ovat vielä melko hyvässä kunnossa eikä tuholaisten jälkiä paljoa näy. Myöskin marjat muuttuvat vetisemmiksi loppukesästä ja alkusyksystä, mikäli niitä vielä jossain on jäljellä. Kauheaa ruuhkaa ei ole näkynyt metsällä vielä, ilmeisesti ihmisiä ei niin kauheasti kiinnosta tuo mustikan poiminta, onhan se vaivalloista ja hidasta, kokemuksen syvällä rintaäänellä sanottuna.

Ensimmäiset sienetkin ovat alkaneet pullahdella maasta ylös ja viime viikonloppu toikin mukanaan kaiken muun lisäksi hieman vajaan kolme ämpärillistä kantarelleja, kantturoita näin tuttavallisesti. Kantturoiden satokausi jatkuu pitkälle syksyyn, joten ehtii tässä vielä itse kukin hankkimaan omansa. Ja tietysti jos ei jostain syystä niitä löydä, niin toriltahan niitä aina päivän hintaan voipi hakea. Tällä hetkellä litrahinta pyörii kahdeksan euron tietämissä, mutta putoaa sitä mukaa, mitä enemmän tarjonta kasvaa. Mikäli olette joskus hakeneet keskustorilta kantturoita, niin ne ovat 98% todennäköisyydellä Randomin käsien kautta sinne päätyneet. Joten olen lähempänä kuin luulettekaan

Mutta mutta, ei ne antimet tule sieltä itsekseen tänne kotiin, joten pitääpä tästä taasen lähteä imuroimaan terveyspommit talteen.

P.S. Eilen päivällä pari ärhäkkää sadekuuroa pyyhkäisi ainakin Kaurialan yli ja toisen yhteydessä välähti jopa yksi salamakin + murina päälle. Kyllä on kovin köyhä ukkoskesä ollut (jälleen) tänä vuonna. Alkaa usko kohta loppua, että tänä vuonna mitään erikoisempaa nähtävää sillä saralla tarjotaan.

Aulangon puistometsä

Lauantain aurinkoisen sään kunniaksi päätin pakata eväät ja suunnistaa tutustumaan Aulangon puistometsän nykytilaan. Siitä olikin hetki, kun on viimeksi siellä tullut käytyä. Joskus vaahtosammuttimen kokoisena oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus kesäisin vanhempien kanssa käydä siellä syöttämässä joutsenia ja muita lentäviä otuksia.

Aurinko paahtoi täysin pilvettömältä taivaalta ja aloin jo alkumatkasta ajatella, että olikohan kovin hyvä ajatus sittenkään lähteä hellerajaa lähentelevässä lämmössä kävellen tuollaiselle ekskursiolle, josta helposti kertyy kilometrejä parisenkymmentä. Sitkeänä sissinä paita hiestä ihoon kiinni liimaantuneena kuitenkin menin perille asti, kun kerran niin olin päättänyt. Ja minähän pidän päätökseni.

Aulangon graniittilinna jökötti paikoillaan, aivan kuten aina ennenkin. Siitä siis läpi ja mäkeä ylös vain pidemmälle puistometsän uumeniin. Kukkaloisto oli melkoisen vaikuttava; luhtalemmikit, erilaiset tähtimöt, metsäkurjenpolvet ja muut kukat levittäytyivät paikoin tiheänä mattona kävelyteiden varsilla. Tätä värien ilotulitusta silmäillessä unohtui kokonaan helle ja kiipeämisen kolotukset. Joutsenlammen pohjoisreunaan saavuttuani pidin pienen eväs- ja juomapaussin. Paikalle oli kerääntynyt melkoinen joukko kaikenkarvaisia ja -rotuisia ihmisiä; löytyi japanilaisia, thaimaalaisia, englantilaisia ja jopa ihan suomalaisiakin. Hieman huvittava huomio tuli erään lapsiperheen vilttipiknikiltä, johon evääksi oli valittu jostakin ravintolasta mukaan napatut pitsat pahvilaatikoissa ja valittu juomaksi coca-colaa. Ei ihme, jos suomalaisillakin alkaa tuo vyötärö pullistua, kun piknik-eväätkin ovat nykyään roskaruokaa.

Tauon pidettyäni läksin kipittelemään näkötornin alapuolella kallioon hakatulle karhuluolalle. Siellä kiviset otsot olivat elämänsä kunnossa. Paikalla oli tosin niin hirveä kuhina, että kuvaamisesta ei tullut tuon taivaalllista. Pitänee mennä ainakin toisen ja kolmannenkin kerran vielä uudestaan, sen verran paljon ylipäänsä jäi tällä ensimmäisellä reissulla kuvaamatta. Muistin jopa laskea, kuinka monta askelmaa onkaan Karhuluolan ja näkötornin juurella olevan tasanteen välillä: 322 kappaletta. Tornissakin tuli käväistyä napsimassa muutama otos tienoosta, jonka jälkeen oli aika lähteä syöttämään lampien asukkeja.

Ensimmäisenä osuin pienemmän lammen rannalle, jossa oli muitakin kameroiden kanssa, yrittämässä epätoivoisesti saada sorsia malleiksi. Tilanne helpotti heti, kun otin leipäpussin repun taskusta esiin. Ilmeisesti paikalliset sorsat ovat kovin tottuneet leipäpussin rapinaan, koska heti sen kuultuaan sorsilla alkoi hirmuinen taaperrus äänen lähteelle, eli meikäläisen eteen tutkimaan evästä lupaavaa ääntä. Nakkelin ensin leivänmuruset vain maahan, jolloin kuvaaminenkin kävi helposti kaikilta, mutta lopuksi päädyin syöttämään sorsaystäviä suoraan kädestä. Vedessä uiskenteli myöskin telkkä poikasineen, jolle kävin heittämässä hieman murkinaa, joka sitten palkittiin parilla hyvällä kuvalla. Poikaset tosin olivat niin pieniä ja arkoja, etteivät uskaltaneet tulla turhan lähelle, joten niistä pörröisistä palleroista ei juurikaan kuvatuksia tullut

Itse suuremmalla joutsenlammella ehdin juuri ja juuri paikalle, kun paikan vakiojoutsenet olivat menossa lammen keskellä olevalle saarelle lepäilemään, pari hassua kuvaa ehti saada, jonka jälkeen ei kohtuullisesta odottamisesta huolimatta joutsenet kuitenkaan jaksaneet enää vaivautua paikalle. Rannalla pyöri huima parvi naurulokkeja, sorsia sekä jälleen telkkä sitten seurana. Lammen kalakantaakin näyttäytyi ahmimassa pinnalle jääneitä leivänpalasia.

Paluumatkalla poikkesin Hattulanselän eteläpäässä Tekosaarilla josta sitten Vanajaveden rantaa pitkin laahustin takaisin sivistystä kohti. Aronlahden poukamassa bongasin rantakaislikosta silkkiuikun pesän, jossa molemmat vanhemmat oli kotona. Pari kohtuullista lähiotosta ehdin saada, kunnes aloin jo huolestua etten liikaa häiritsisi uikkujen pesää, jolloin poistuin vähin äänin paikalta.

Kotimatkan varrella olevan Kaupunginpuiston rauniolinna oli viimeinen kohde, jossa kameran suljin pääsi raksahtelemaan. Reissu oli kestänyt yhteensä viitisen tuntia, kuvia kertyi 284 kappaletta, joista julkaisuun pääsi lopulta hieman reilu 50 kpl. Kuvat Aulangon puistometsästä: http://kuvablogi.com/blog/16378/24/. Muut päivän kuvatukset muissa Kuvablogin kansioissani.

Metsänhoitoa

Lähdin pitkästä aikaa erääseen suosimaani luontokohteeseen katsomaan, miten kevät siellä on edistynyt. Suureksi pettymykseksi huomasin, että Metsän”hoito”yhdistys oli käynyt paikalla ja tuttu seutu oli kuin tykistökeskityksen jäljiltä. Oli vallan surullista huomata, että ennen niin mukavan mystinen havumetsä paksuine sammalineen oli mennyttä. Pistää miettimään, miten tuo sana “hoito” liittyy tähän asiaan? Tällä logiikalla terveydenhoito tarkoittaisi sitä, että sairaalassa katkotaan kädet ja jalat ja leikellään loppu kropasta täyteen erinäköisiä vekkejä. Tuskin sellaista terveydenhoitoa kovin moni itselleen haluaisi.

Myöskin pisti ihmetyttämään, että onpa se kumma, kuinka ihmeessä luonto ja metsät ovat tulleet toimeen, ennen kuin ihminen on mennyt “hoitamaan” niitä. Vastaus: aivan hyvin, ellei jopa paremminkin. Nyt sain surukseni todeta, että kaikki aluskasvillisuus on mennyttä, joka paikka on sikin sokin erinäköisiä risukasoja ja kestää kymmeniä vuosia ennen kuin luonto siitä toipuu ennalleen, jos nyt toipuu koskaan. Luonto on aina pitänyt itse itsestään huolta eikä siihen ole ennenkään ihmistä tarvittu. Noh, tulipahan hoidettua pilalle.

R.I.P.